Jaksatko vielä olla ystäväni

Olen ollut koko elämäni työssä alalla, joka sykkii ihmisten kautta. Päivät täyttyivät tapaamisista, asiakaspalavereista, suunnitteluryhmien palavereista, asiakastilaisuuksista, alan tilaisuuksista. Vuosien aikana tuttuja kertyi helposti satoja ja muutamia läheisiä ystävyyssuhteitakin.

Varsinaisen työsuhteen päätyttyä suurin osa näistä kontakteista katoaa jonnekin taivaanrannan taakse. Kännykän pirinä ei enää juurikaan häiritse aamiaispöydässä, sähköpostitulva on murto-osassa siitä mitä se oli. Olen itse kokenut tämän tilanteen jo kahdesti ja kummallakin kertaa se tilanne tuntui yhtä tyhjältä.

Mutta kysymys ei tietenkään ollut ystävyydestä, vaan työn tai ammatin kautta syntyneistä tuttavuuksista. Kun nämä luonnolliset työhön liittyvät yhteydet jäävät pois, joutuu itse kukin aina kysymään itseltään, miksi soittaisin tai ottaisin yhteyttä. ”Eihän minulla oikeastaan ole mitään kummallista asiaa." "En oikein tohtisi häiritä, mutta olisi kiva jutella.” Tällaiset ajatukset kumpuilevat mieleen.

Tuntuu siltä, että näin vanhempana näitä oikeita ystävyyssuhteita on entistä vähemmän. Monet nuoruuden ystävyyssuhteet ovat kadonneet ja uusien ystävien saaminen on entistäkin vaikeampaa. Kuitenkin ystävyys ja oma tukiverkosto on vanhemmiten hyvin tärkeää. Ystävistä saa usein sellaista käyttövoimaa ja rohkeutta elämiseen, mikä ehkä muuten saataisi jäädä kokonaan kokematta.

Ystävyyttä on hoidettava niin kuin muitakin suhteita. Ystävyyssuhteetkaan eivät tahdo kestää, jos niistä ei huolehdi. Eikä ystävyyskään ole koskaan ”ruusuilla tanssimista” tai oikeastaan on juuri sitä. Välillä se voi nimittäin olla aika piikistäkin. Mutta todellinen ystävyys toipuu. Hyväksyttävä on sekin, että joskus ystävyys vain loppuu. Ei löydy enää yhteistä keskustelupohjaa ja alustaa yhteiselle tekemiselle ja puhumiselle.

On myös hauskaa havaita, että jotkut vanhat ystävyyssuhteet saattavat virkistyä uudelleen vuosien hiljaiselon jälkeen. Ystävyys on jatkunut, vaikka sen aktiivivaihe on ollut vuosia hiljaiselossa.

Joskus voisi olla viisasta kysyä, jaksatko vielä olla ystäväni.

Paluu harmaaseen

Viisi viikkoa manner-Euroopassa teki taas tehtävänsä. Saimme elämäämme väriä, valoa ja lämpöä. Paluu viime sunnuntaiaamuna Vuosaaren satamaan oli aika karu, harmaata betonia, lehdettömiä puita, ilottomia ihmisiä, värittömiä taloja. Mutta sellaista se myöhäiskevät Suomessa on. Turha sitä on muuksi muuttaa. Ja kunhan lämmintä saadaan, niin kevät ja kesä tulevatkin sitten vauhdilla. Juuri nyt kyllä vaatii kyllä paljon optimisia sen ymmärtämiseksi.

Lumi- ja raekuuro tänään 10.5.2017

Pieni kaipaus Ranskaan jäi kuitenkin taas kerran. Jokainen kerta vie meitä aina vain lähemmäksi ranskalaista elämänmuotoa ja –tyyliä. Jokainen kerta tuntuu aina vain kotoisemmalta. Emme mene enää hakemaan uusia, jännittäviä kokemuksia, vaan menemme nauttimaan siitä elämänrytmistä ja –tavasta.

Muutamia hienoja juttuja:

Pienessä Uzèsin kaupungissa (10.000 asukasta) on vähintään 10 leipomoa, joista jokainen on auki joka päivä aamu puoli seitsemästä ilta puoli kahdeksaan. Ja jokaisessa leipomossa leivotaan leipää ja leivonnaisia koko päivän, ei pelkästään aamuisin.

Samaisessa kaupungissa on kolmena päivänä viikossa tori: lauantaisin ”iso tori”, joka ulottuu koko keskustan alueelle ja tarjolla on kaikkea mahdollista, ostereista keittiötarvikkeisiin, yrteistä lastenvaatteisiin. Keskiviikkoisin on ns. maalaisten tori, jolloin lähituottajat tulevat myymään tuotteitaan. Sunnuntaisin on kirpputori sekä usein myös erikoismarkkinoita, kuten esimerkiksi artesaanimarkkinat.

Jokaisesta ranskalaisesta kylästä löytyy vähintäänkin muutama lihakauppa, ilmiö, jota Suomessa ja Helsingissä ei ole nähty yli 40 vuoteen lukuun ottamatta kauppahalleja. Uzèsissä on myös ainakin pari-kolmekymmentä erittäin hyvää ravintolaa, jotka ovat auki myös sunnuntaisin ja pyhäpäivinä. Mutta ne ovatkin lähes poikkeuksetta pieniä yksittäisten henkilöiden tai perheiden omistamia eikä ketjuravintoloita.

Teiden varsilta löytyy tievarsikauppoja, joissa myydään paikallisia herkkuja sekä viiniä. Sekä myös pieniä kojuja tai pakettiautoja, joissa myydään sesonkiherkkuja, kuten nyt juuri esimerkiksi parsaa, mansikoita ja kirsikoita.

Gardin maakunnassa on kymmenittäin yksityisiä viinitarhoja, joilta voi suoraan käydä ostamassa viiniä.

Tätä listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään. Yksi asia vielä: ranskalaiset ovat periaatteessa luopuneet muovikasseista. Toki niitäkin vielä on, mutta esimerkiksi hedelmät pakataan vain biohajoaviin pusseihin ja muovikassit muutenkin ovat kierrätysmateriaalia. Ketjukauppojen isot muovikassit on tarkoitettu useampaan ei kertakäyttöön. Ja ihmiset käyttävät paljon omia kasseja. Kaupassa irtotuotteita ei pakata moninkertaisiin papereihin ja peruselintarvike patonki saa kääreekseen normaalisti vain osittaisen paperikääreen. Yhteisiä muovi-, lasi – ja lehtiroskiksia on pitkin kaupunkia. Kestävän kehityksen pienet askeleet ovat siellä paremmin hallussa kuin meillä.

Ravintolasali Cochemissa

Aikaisemmilla matkoillamme olemme aina huokaisseet syvään, kun olemme päässeet Saksan puolelle, sillä Saksa on meille kuin ”toinen koti”, sillä hallitsemme sekä tavat että kielen. Mutta nyt tämä tunne on hävinnyt ja olemme oppineet nauttimaan myös Ranskasta täysin sydämin.