Onpa ollut mielenkiintoista ja toisaalta varsin turhauttavaa
tutustua Helsingin kaupungin vanhusten- ja terveydenhoitoon. Oma kummitätini,
89-vuotias yksinäinen nainen, on asunut vajaa kolme vuotta yksityisessä
”seniori-talossa”, jossa hän on viihtynyt varsin mainiosti. Mutta ikä tekee
omaa, vääjäämätöntä kehitystyötään ja pikku hiljaa kaikki alkaa haurastua ja
väsyä. Käveleminen rollaattorinkin avulla alkoi olla vaikeaa, lähimuisti alkoi
tehdä tepposiaan, monet niin hyvin muistissa olleet asiat alkoivat vaipua sumuun.
Aikoinaan niin tarkka ja huolellinen ihminen alkoi muuttua hiukan homsahtavaksi
eikä enää oikein osannut huolehtia omista asioistaan tai pitää kotiaan siistinä
ja järjestyksessä.
Sitten tapahtui se pieni tapaturma, joka on niin tyypillinen
vanhoille ihmisille: kaatuminen. Siinä rytäkässä lonkka murtui ja
sairaalamatkustelu alkoi. Ensin siis Töölön sairaalaan leikkaukseen, jossa
leikkausta jouduttiin odottelemaan paitsi lääkitysongelmien, mutta myös
päivystysjonojen vuoksi. Sieltä Laakson sairaalaan toipumaan ja kuntoutumaan.
Sieltä kotiutuminen todella keskenkuntoisena, jonka vuoksi kotoa kahden
vaiherikkaan yön jälkeen siirto ambulanssilla Haartmanin sairaalaan. Onneksi
lonkkamurtuma ei ollut pahentunut, mutta maailma ja mieli oli tällä välin jo
romahtanut. Enää ei oikein oltu selvillä, missä oltiin ja kuka hoitaa.
Haartman on kuitenkin akuuttisairaala ja
kun mitään akuuttia ongelmaa ei ollut, niin kotiutetaan. Vaikka kuinka olisi
sekaisin ja peloissaan kotiutuksesta. Ja vaikka kuinka yritän eri tavoin
vakuuttaa, ettei se kotona oleminen onnistu. Vastaanottava kotihoidon sairaanhoitaja
oli sitä miltä, että vaikeaa on ja tuskin hän pystyy olemaan yksin kotona. Yksi
yö meni ja aamulla todettiin, että takaisin. Taas Haartmanissa meni se viikko. Yritin
keskustella huonosti suomea puhuvan ja ehkäpä myös ymmärtävän osastolääkärin
kanssa, joka ei selvästikään tajunnut tilanteen vakavuutta ja niinpä hän taas
lähetti tätini takaisin kotiin. Eipä sitten taaskaan kestänyt kuin kolme
päivää, kunnes kotihoidon mielestä hän ei todellakaan kuulunut kotiin ja
lähetti taas sairaalaan, Haartmanin päivystykseen, josta seuraavana päivänä
hänet siirrettiin Laakson sairaalaan. Saa nähdä, miten tämä tarina jatkuu.
Toivon hartaasti, että nyt vihdoinkin tehtäisiin ns.
sas-arviointi ja sen perusteella hänelle löydettäisiin ympärivuorokautinen
hoitopaikka. Tällainen sairaalasta kotiin ja takaisin sairaalaan –kuljettaminen
ei ole mistään kotoisin. Se ei ole kenellekään hyvä, ei potilaalle eikä
yhteiskunnalle. Se ei kunnioita millään tasolla arvokasta vanhuutta.
Sanotaan, että yhteiskunta on juuri niin hyvä, miten se
kohtelee vanhuksia. Ei taida meillä mennä kovin hyvin.
